Ajattelin että se ei satuta, sanoinkin ettei se voi satuttaa kumpaakaan yhtään enempää. Olin väärrässä.
Tuntuu pahalta. Olen tottunut olemaan väärässä mutta en tässä asiassa, minä luulin tietäväni milloin menee kipuni raja, milloin tunnottomuus alkaa. Oletin olevani pahimmassa kärsimyksessäni mutta nyt sattuu vain enemmän.
Ja minua pelottaa sillä se taisi tehdä enemmän tuhoa kun ajattelimme.
Katsoessani liekkeihin suru valtaa minut, punaista oranssia harmaata, tuhka irrottautuu ja lentää tuulen mukana, ulottumattomiin. Välillä toivon että minä voisin tehdä saman. Mutta mieleni ja jokainen sieluni ripe tarttuu siihen pieneen asiaan joka on saanut minut taas sinnittelemään niin pitkään. Peura. En tunne itseäni arvokkaaksi mutta tunnen itseni tarpeelliseksi hänen kanssaan. Hetkeksi pystyn päästämään irti ajatuksesta että kylvän vain tuhoa ja epätoivoa ympärilleni.
Aamusta alkaen mielessäni on pyöriny sanasi ja lauseesi, voin tuntea sormesi ihollani vieläkin. Paitani ja lakanani tuoksuvat sinulta. Sinä jäit mieleeni nyt lopullisesti. Minä tulin irtipäästämistien päähän. Olisi kai pitänyt kertoa että jos tulet enään lähemmäs, en pysty irroittamaan.
"Sulla on niin pehmeä iho."
Mikä mieleeni jäi, ei ole paljon eikä edes kovinkaan romanttista, se ei kuulu rakkaustarinoihin, mutta merkitsee minulle koko maailmaa. Sinä merkitset minulle koko maailmaa.
Niin, minä tiedän että luet tämän.
Rakastan sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti