kun tuuli on niin kylmä ettei sitä edes tunne

"Kaipuun näännyttämät olennot eivät uskalla toivoa, kukaan ei saa vastakaikua, jos arjen suojaus estää vapaata puhetta. Arka minustakin varmaan tulee seuraavien viikkojen aikana. En anna sen kirjoittaa Sinulle, koska surkeaa tilaa on vaikea rakastaa. Yksinäinen ääni vaikuttaa usein vieraalta ja kovalta."

Prinsessan kirjeet. Minä itken hiljaa sisälläni, olen lukenut vain muutaman sivun ja tunnen jo nyt kaipuun ahdistuksen tuskan nyrkin puristavan sisäelimiä, epätoivo hiipii jalkapohjista selkärankaa pitkin enkä pääse tästä tunteesta irti.

En minä koskaan uskonut löytäväni unieni kirjaa, mielikuviani, niitä kirjeitä tuntemattomille ja tunnetuille joita olen itsekin kirjoittanut mutta aina jättänyt lähettämättä. Kirjeeni menneisyydelle. Enkä edes koskaan uskonut olevani ainoa joka niitä kirjoittaa.

Hei sinä Prinsessa siellä, näiden kirjeiden kirjoittaja, oletko olemassa?

Casablancan loppuratkaisu on fiasko

Kun Marsu on 18 ja minä vielä liian nuori mihinkään, me lähdemme eksyksiin. Otamme auton ja ajamme, emme katso karttaa, ainoastaan tienviittoja nopeusrajoituksia liikennevaloja, varotaan peuria, yöksi etsimme paikan jonne pysähtyä, laskemme penkit ja nukumme. Jatkamme matkaa ennen kuin aurinko nousee ja kuuntelemme musiikkia joka saa minut tuntemaan itseni vapaaksi sielulliseksi todelliseksi. Sitten minä voin avata ikkunan ja antaa tuulen hyväillä räätälöityjä käsiäni.

Tänään tunsin hetkellisesti olevani jotakin.

Minä olen tehnyt jotain ilkeää tai sanonut jotain pahaa sillä Karma kostaa minulle, tunnen sen vihan, hyytävän katseen, tämä on jo kolmas kerta kun kaikki oli melkein täydellistä ja sitten tulee isku kasvoihin. Ja minä hyvittäisin tekoni jos vain tietäisin mitä olen tehnyt.

Kun Jupiter sataa tomuna hiuksiini, minä katoan.

minä olen tänään pyörremyrskyjä

Nämä jäljet käsissäni, ne vaalenevat. Katoavat. Sitten minulla ei ole mitään mikä muistuttaa olemassaolostani. Vaaleanoranssit kynteni ei ole enään niin söpöt kuin aamulla niitä latasessani, sormenpääni ovat veressä mutta minä en vuoda mistään. Kirjoitan liikaa ja liian epäselvästi, anteeksi.

häntä ei voi pitää kasassa

Sydänkäyräni piirtää epätasaista viivaa mutta se on minulle normaalia, sieluni huutaa apua ja peili vastaa kun sille puhutaan. Menetän järkeni tulen hulluksi hulluja ei ole olemassa minä en koskaan edes ole ollut järjissäni, sinulle olen tapaus X ja se yksi josta ei puhuta ääneen koska seinillä on korvat ja tuulessa pieninkin huokaus lentää useiden kuulolle. 

Piikkitukka, A, lääkkeet ja merirosvolaivat, kenen mukaan minä lähden mitä minä teen, en ole sekaisin tai eksynyt reitiltäni mutta silti en luota. Piirtäkää joku keltainen mutkitteleva tie minulle jolta en voi eksyä.

Taivas oli tänään sininen ja aurinko paistoi mutta se ei raidoittanut lakanoitani ja avaruudesta satoi tähtisumua lunta. Sormeeni ilmestyi haava ja veri näytti räikeältä valkoista ihoani vasten.

"Ootsä kunnossa?" "Joo" En.

Tänään luulin hetkellisesti olevani kunnossa.

painavaa todellisuutta, epäselvyyttä

• Tänään sormeni jäätyivät ja muuttuivat punaiseksi, vihasin hetkellisesti koko maailmankaikkeutta ja universumia, itkin kotiin kävellessäni.
• Yöllä kiroan itseni maailman alimpaan rakoon, ei olisi koskaan pitäny päästää sitä lukua niin suureksi, nyt sitä on niin vaikea rikkoa.
• Huomenna esitän olevani kunnossa.

Pitäisi siellä kirjastossakin käydä, äidinkielen tietokirja on vielä valitsematta ja toisen esitelmän kirjan eräpäivä häämöttää. Miksi minä en osaa enään olla niinkuin ennen, niinkuin ne peuraluiset tähtitytöt joilla on kaunis hymy.

Ja listani, 101 asiaa mitä rakastan Piikkitukassa, ei edisty yhtään. Minä olen sekaisin virheellinen epätodellinen tyhjä, mielessäni pyörii kolme pyörremyrskyä enkä osaa olla. Vihaan tätä maailmaa, elämää ja tapaani elää elämääni. 

Syysaamujen sumuun on helppo kadota, tarvitsen syksyn takaisin. Nyt minut on liian helppo löytää. En uskalla edes kadota.

varjellut salaisuudet

Haavat, arvet, mustelmat, itseaiheutettu tuska, mielenvikaisuus, revityt hiukset lattialla, ajattelen liikaa liikaa liikaa. Huudan avunpyyntöjä, kukaan ei kuule tai kuuntele, ketään ei kiinnosta, tai sitten minusta ei edes lähde ääntä, hulluja ei ole olemassa mutta minä olen silti hullu.

Epätyhjyysongelma ei ole enään sitä mitä se oli ennen, olen täynnä, ylitsepursuava mutta silti en mitään, olematon, turhautunut, epätodellinen.

Auttakaa nyt jumalauta.

kuolleita lintuja, terveisiä minulle

Epätietoisuus sattuu enemmän kuin luulin, itsesyytökset, kyllästyneisyys, kaikki mihin olen turhautunut ja kaikki mitä niin vihaan. Hyvät hetket jää hyviksi mutta ne huonot ottavat taas valtaansa, olen väsynyt elämään, itseeni ja kaikkeen ympärilläni, silti minä hymyilen koska en osaa olla niinkuin haluaisin. Monta tonnia kylmää rautaa ihoa vasten, miltä se tuntuu vai ehtisinkö tuntea edes mitään? En jaksa enään yrittää, olen heikko mutta 135 on aivan liikaa.

Etsin jostain salaisen paikan ja sieltä en koskaan enään palaa takaisin. Paluuta ei voi ostaa. Sinä satutat minua tietämättä tai tietoisesti, mutta minä en enään edes välitä, murrun hiljaa, pala palalta enkä kerää palasiani enään itse. Ne eivät jää maahan jos Sinä välität. 

Lopetan taistelemisen ketään ja mitään vastaan enkä enään välttele itseäni ja ajatuksiani. Ei minusta parempaa ja ehjää enään saa.

Kun ei enään itketä ja mieli on tyhjä

Kahdenkymmenen minuutin tuijottaminen valkoiseen ruutuun sattuu silmiini. Minä haluaisin kirjoittaa teille tarinan, mutta tarinan kertominen on liian vaikeaa nyt kun kaikki on niin horjuvaa ja epävarmaa. Pienikin tuuli puhaltaa heikoilla voimillani rakennetun maailman, minä olen vasta vahvistumassa ja opettelemassa lentää. 

Venyvä kärsivällisyyteni kaiken suhteen alkaa olla kovin pitkä jo ja minua pelottaa, taas. Tunnen sen lähestyvän, tälläkertaa voimakkaampana, vaikka sen ei edes tarvitsisi. Olenko heikompi kuin ennen?

Kirjoitan hyvistäkin päivistä synkästi, mutta tämä auttaa minua silti muistamaan että täällä on silti jotain hymyilemisen arvoistakin.

Aaveet eivät jätä talojaan

Tyhjentyneessä huoneessani on nyt enemmän tilaa pahuudelle, kuulen sen liikkuvan ja lisääntyvän, se kutsuu ystäviään sisään, ei teekutsuille, teekutsut ovat kilttejä varten, niille joihin minäkin haluan kuulua. Mutta en koskaan tule kuulumaan. Tämä paha huoneessani sytyttää näkymättömiä ja kylmiä nuotioita, ystävineen he tanssivat sen ympärillä, loputtomia matroja, minä tulen hullummaksi enkä lääkkeillä tule koskaan olemaan yksi onnellisista. Mutta ehkä seuraavalla viikolla tämä Paha jää tänne ja minä pääsen peloistani eroon.

Ja kun minä pääsen tästä pahuuden luolasta pois, en avaa enään oveani ja ostan ruusuja. Tuuli ei enään koputa ikkunoihin ja yritä tehdä kotiaan nurkkiin, se ei enään kaivaudu ihoni alle ja pidä minua kylmässä. Enkä enään välitä entisestä.

Niitä on onnellisia ja onnettomia

Mietin herkeämättä sitä uudenvuoden keskustelua Konnan kanssa ja eksyn ajattelemaan häntä, liikaa ja liian vähän, sitä mitä voisi olla mutta ei ole. Ainakaan tässä elämässä.

"Muistatko mitä mä lupasin? Mä aion olla sun tukena enkä syyttää sua mistään mitä ikinä tapahtuukaan"

"Mutta entä jos mä en halua että sä olet mun tukena?"

"Mä keksin keinon jolla voin olla sun tukena. Halusit tai et."

Ja minä niin kovasti sitä mietin, ajattelin pääni puhki, istuin Konnan lämpimässä sylissä vaikka en halunnut olla siinä. Samalla en halunnut ikinä lähteä. 117 tuntuu liian vaikealta kantaa ja tiedän että voisin tehdä sen niin helposti mutta en ajattele sitä enään tosissani. En silti kiellä vihaavani maailmaa.

Tänään ei tule hyökkäystä

Minä taidan rakastaa Konnaa mutta en halua häntä. Enään. Olen 16, tasapainoton ja loputon uneksia, kettu, minulle ei kelpaa kukaan. Paitsi unieni mustatukkainen poika. Mutta edelleen, minä unelmoin Konnasta ja kissasta. Meistä kolmesta joista ei koskaan tulee yhtä kokonaista, minun tahdostani.

Ja tämä pirullinen maailmanlopun vuosi, jolloin ehdin olemaan 17 vähän yli kuukauden, on kauheaa minulle jo nyt. Muutaman kuukauden sisällä minä muutan äidin ja siskon kanssa kolmestaan. Nyt minä asun hetken ystävälläni, en halua olla kotona kun sisko ei ole siellä. Isäni on hullu. 

Lasken kauhuissani päiviä koulun alkamiseen.