niin

Uskallan sanoa että nyt menee hyvin.
Tarkoitan sitä jopa.

taivas tummenee

Ei tunnu oikein miltään mutta haluaisin silti taas itkeä.

Rupesin tänään vihaamaan maailmaa täysin. Ja näitä ihmisiä ympärilläni. On se tekopyhää, mutta minä olen muutenkin jo kaikkea muuta kuin esimerkillinen ihminen, joten mitäpä sillä on väliä. Mitäpä millään enään on väliä. Minulla ei ainakaan.

Suussa maistuu tuhka ja kello on noin paljon ja oikeasti ei minua kiinnostaisi enään eläminen. Tuntuu pahalta sanoa mitään tuohon viittaavaakaan, onhan minulla Pikkuinen ja Peura ja Peikko ja muutama muukin joiden takia taistella mutta voimat alkavat loppua. En oikein osaa olla riittävä kellekkään.

Ja minä ajattelin kadota nyt hetkeksi. En tosin tiedä pystynkö siihen.

mietin vain

Lehdet voisivat jo kellastua.
Täällä on ihan kaunista syksyisin.
Tulisi pimeää.
Voisin piiloutua. vaikka itseltäni en ikinä pääse piiloon.

Hassua

kylmät sormenpäät

Mietin lähtemistä taas. Vaikka minä lupasin. Mutta olen kaavoihin kangistunut, tapojeni orja. Tai sitten vain niin loppu puhki rikki poikki ettei missään enään ole mitään järkeä. Ja taas toistan samaa virttä.

En tunne olevani enään mikään. Tai kukaan. Olen yksinäinen, surullinen, masentava. Minä itken päivät salaa, pää alas painettuna ja silmät kohti varpaiden päitä väitän olevani pienessä nuhassa, kaikki on hyvin. Kaikki on aina hyvin. En minä tiedä kuinka moni arvaa tai tietää että valehtelen, enkä enään edes välitä. Välillä minä haluan takaisin osastolle, tyhjyyteen. Siellä oli osittain parempi, minun ei tarvinnut peitellä mitään.

Tuntui kovin naiivilta ajatella viime keväänä että kaikki se entinen pahuus jäi taakse. Ehkä se on syksy tai sitten se on mieleni, mutta se on tullut takaisin. Pahempana. Minä nään ja kuulen niin paljon enemmän, minä en halua, olen menettämässä viimeisetkin rippeet järjestäni. Joistain päivistä minä löydän mustia aukkoja, lyö kokonaan tyhjää. Yleensä silloin minä myös löydän mustelmat ja raapimisjäljet, ajatellen "nuo eivät olleet tuossa aamulla".

Taas itkettää. Vaikeaa myöntää näitä asioita missään. Kellekkään.

Mutta en jaksa enään välittää. Mistään.

On kaikki yhdentekevää.

Ja kaikki on liian vaikeaa. Koulu, eläminen, ihmissuhteiden ylläpitäminen. Minun pitäisi jaksaa niin paljon koko ajan, liikaa yhdellä kerralla. On jo tarpeeksi vaikeaa keskittyä itsensä kokoonpitämiseen.

Ja kun minä niin kovasti haluaisin olla laiha.

Kasvot ja niiden surujuonteet

Olen yksin. Yksinäinen. Pohjattoman yksinäinen.

Kuolin viimeyönä unessani, itseasiassa se oli kyllä aamu. Kello oli 07:20 ja minun piti herätä kymmenen minuutin päästä. Nukahdin.

Ja se tuntui liian aidolta, niinkuin ne kaikki luodit olisivat oikeasti lävistäneet kehoni. Nyt kalpealla ihollani väreilee hennot mustelmat. Ei niihin satu, vielä. Minä vain mietin että mitä minä sitten teinkään, kun kehoni on mustelmila kohdista joihin luodit osuivat. 

Päätäni särkee ja olen tyhjää täynnä, lauseet ovat onttoja ja tökkiviä ja minä en jaksaisi välittää. Taidan olla tällähetkellä eriminä, en se Franklin mikä yleensä. Minulla on mukavampi olla sen aran minän kanssa, vaikka en pidäkkään siitä. Silloin on vain helpompaa.

Odotan kaamosta, en hyvällä tavalla ja innoissani, mutta odotan. Pääsen piiloutumaan (toivottavasti).

En tiedä onko hyvä olla vai ei. Tuntuu siltä että on.

Ehkä se johtuu siitä että olen laihtunut.

Joo. Niin se on. Niin sen täytyy olla.

Tarinat murheiden maasta

Syksy tuli kuitenkin liian nopeasti. Haluan loppukesän ennen kylmiä päiviä, haluaisin tuntea vielä hennon kesäisen tuulen. Elokuu on aluillaan ja täällä on enimmillään vain kymmenen astetta lämmintä.

Koulu alkaa 15. päivä ja minä stressaan jo nyt niin kovasti. Tänä vuonna olisi 29 kurssia suoritettavana, kahtena seuraavana pitäisi käydä vielä 19 jotta pääsisin lukiosta joskus pois. Siinä välissä pitäisi vielä ehtiä lukea ja kirjoittaa. Miten minä jaksan romahtamatta? 

Yksinäisyys otti valtansa ja avasi oven kaikelle kylmyydelle, surulle ja pahalle. Tunnen sen kaiken luissa ja ytimissäni ja uskon tiedän että se ei lähde vaikka minä puhunkin psykiatrille. Minut ajateltiin lähettää takaisin osastolle, olen kuulemma niin melankolinen ja apaattinen, en ehkä pärjää. Käsivarteni ovat taas räätälöidyt ja keho mustelmilla.

Mutta minä odotan koulua ja arkea. Päiviä jolloin voin kadota kenenkään huomaamatta ja ilman kysymyksiä. Iltoja joihin voin hukkua ja aamun pikkutunteja jolloin en enään nuku.

Älä sulkeudu taakse synkkien verhojesi

Lupasin olla kunnolla, pysyä erossa kaikesta mikä tappaa hitaasti. Lupasin olla yrittämättä tappaa itseäni enään. Tuntuu tyhjältä, rikkinäiseltä. Toistan samoja asioita, en osaa muutakaan.

Uskallan jopa sanoa että nyt on mennyt hyvin vaikka masentaakin. Ei kukaan huomaa mitään, olen kunnossa, tai niin ne ainakin luulee. Minulla on lääkkeet joita en syö, unilääkkeenkin iltaisin vain äidin mieliksi. Ei se oikeasti auta, nukahdan silloin kun nukuttaa, heräilen öisin. Muistan unet entistä selvemmin enkä ole enään edes varma nukunko minä ikinä. Kaikki on niin todentuntuista.

Viimeöiden ukkoset ovat pelottaneet liikaa, Pikkuinen on nukkunut enkä ole uskaltanut herättää. Hänkään ei nuku hyvin. Kaikki on palautunut taas normaaliksi, kukaan ei puhu osastosta, niinkuin sitä ei ikinä olisi tapahtunutkaan. Niinkuin en ikinä olisikaan yrittänyt päästä pois täältä.

Lupasin itselleni vuosia sitten etten minä enään ikinä anna syömishäiriön kolkuttaa päätäni niin että sattuu. Mutta nyt se tuntuu olevan ainoa kontrollikeino, ainoa asia mikä pitää minut tajuissani tässä usvaisessa maailmassa. Ja kaikesta tulee helpompaa 15 päivän päätä kun koulut alkavat taas. Silloin minä olen lukion toisella ja entistä vanhempi. Viisaampi ja vahvempi. Koneneempi. Tai niin kaikki ainakin luulevat.

En minä oikeasti ole. Olen siipirikko ja vain puoliksi elossa. Arka ja surkea. Semmoista on vaikea rakastaa.