Sillalta ehtii kai myöhemminkin hypätä

Viimeaikoina olo on ollut rikkinäinen mutta onnellinen. Tein suunnittelemattoman katoamistemppuni, tasan viikko sitten minut vietiin ambulanssilla nuorisopsykiatriselle. Siellä on niin vaikeaa, mutta kotona on vaikeampaa. Tai en tiedä. Katsotaan viikonloppu ja mietitään sitten uudestaan maanantaina. Mutta nyt minä olen ainakin ahdistunut.

Muistini on huonontunut ja viimepäivät tuntuvat unelta. En jaksaisi aamuisin nousta sängystä ja selässäni on pieniä makuuhaavojen alkuja. Kylkiin sattuu ja olen fyysisesti puhki. Taidan olla ikuisesti katkera maailmalle, tai ainakin ihmisille. Jouduin polttamaan itseni melkein kokonaan loppuun ennen kuin minut huomattiin.

Mutta todellisuudessa osasto ei auta. Minun on niin vaikea luottaa niihin ihmisiin ja äänet seuraavat sinnekkin. Ne kaikuvat öisin huoneeni nurkissa ja ilmastointikanavassa, jättää näkymättömiä viestejä seiniin ja liitutaululle. Sateen paiskoessa ikkunaan ja tuulen ulvoessa ne katoavat, mutta silloin pelkään vain enemmän.

Kysyin eilen illalla Pikkuiselta sattuiko taivaasta tippuminen.

En saanut selvää vastausta, mutta olen silti varma että tuo ilmestys ei pelkkä ihminen voi olla. Hän on liian hyvä minulle.

Minä haluan kirjastoon. Kaipaan sitä rauhaa.

I was the first to go

Itkettää vaan liikaa. Minä vain olen menettänyt taitoni itkeä. Eikä minulla nyt ole mitään suuria uutisia. 

Haluan vain tarjota sanoja. On niin vaikeaa olla.

Mutta se ei ole uutta.

Oikeasti haluaisin vaan huutaa ja itkeä kaikkien edessä. Mutta ei minusta ole siihen. Tykkään salaisuuksista mutta nämä salaisuudet tappaa minut vielä joskus. Siitä olen aivan varma.

Ja nyt minä ehkä vain haluan että joku lukee tämän ja rientää avukseni. Muskelini eivät ole tarpeeksi isot että jaksan enään kauaa pitää itseäni kasassa.

Ja pitäkää minut erossa surullisista kappaleista

Arvostaisin sitä hyvinhyvin paljon

Ne saa minut vaan entistä surullisemmaksi

Ja sitten olen onneton ja surkeuden huippu.

En jaksaisi enään yrittää

Kaikki on nyt aivan huonosti ja pois raiteiltaan. Katoaminen kuulostaa nyt paremmalta idealta kuin se ikinä ennen on kuulostanu.

Varpunen joutui toissapäivänä sairaalaan umpisuolen tulehduksen takia. Kaiken piti olla kontrollissa, mutta yhtäkkiä Varpunen piti leikata. Draamasarjojen tapaan leikkaus meni tosipieleen, varpuseni oli eilen teholla. Tänään herätessaan Varpunen ei muistanut melkein mitään. Ei minua, ei äitiään, ei kissaa.

Voimaton olo tämän kaiken keskellä. Huhtikuuhun asti elämäni oli jopa siedettävää, mutta sitten alkoi odottamaton alamäki ja nyt elän keskellä huonoa draamasarjaa.

Ei enään innosta täällä oleminen. Kovinkaan paljoa.

Vaikka silti on parempi että pysyttelen hengissä.