Mutta minä en aio antaa meidän kadota.

Minun maailmassani on vain minä, Konna ja kissa. Talo järven lähellä ja mökki yksinäisellä saarella jonne pääsee vain yhtä pitkää, loputtomasti jatkuvaa reittiä mitä ei voi oikaista. Kaksi astetta liikaa etelään ja yksi lounaaseen, etkä sinä koskaan löydä perille. Mutta ne ovat minun unelmia ja jokaöisiä uniani, todellisuudessa ei ole minua, Konnaa ja kissaa, on vain me kaikki erikseen. Yksin.

Mutta Konna löytää tiensä tänne seuraavalla viikolla. Torstaina minä voin upottaa itseni Konnan silmiin ja elää uskossa että joskus nuo silmät eivät loista yhtä kirkkaasti muille kuin minulle. Mutta vielä joskus minä myös rakastan Konnaa, enkä enään pelkkää ajatusta meistä (ja kissasta). Ja silloin olisin onnellisin.

Minä sain eilen kuulla, että äiti ja isä eivät ehkä eroakkaan. Minä en ehkä sittenkään pääse täältä pois, muuttamaan Marsun kanssa kahdestaan pois, kauas pois. Emmekä me koskaan saa sitä elämää mistä olemme unelmoineet syksystä asti.

Peter, sinusta on tullut merirosvo

Yöllä olin lähempänä itseni satuttamista kun olen yli sataan päivään ollut, minä romahdan ihan kohta. Itkin Konnalle tästä kaikesta ja Konna sanoi että ei aio antaa minun vajota polvilleni enään, mutta ei myöskään syytä minua mistään mitä teen. En tiedä kuuliko joku jossain sen pienen toiveeni ystävästä, mutta minä taisin vihdoin saada sen mitä olen niin kauan kaivannut.

Unettomuuteni ja univaikeuteni kasvavat, eilen valvoin viiteen, en tiedä mikä on vikana sillä unilääkkeeni eivät auta tähän. Ei sillä että ne muutenkaan olisivat auttaneet kuukausiin.

1. Hiuksissani on hassuja kiehkuroita joilla minä unohdun kovin usein leikkimään.

2. Rakastan joulukuusen tuoksua eteisessä.

3. Valitsin huonon ajankohdan huomaamattomalle laihtumiselle; ylihuomenna on jouluaatto ja minä olen tietämättäni tukkinut ruokatorveni. En saa ruokaa alas.

4. En ole polttanut kieltäni kahviin sitten syyskuun.

Unohdun yhä useammin katsomaan aamuista taivasta ja kuunsirppiä jonka ympärillä tuhannet tähtitytöt tanssivat. Kun yön pimeys alkaa hälvetä ja kello yhdeksän kirkkaus vaihtuu tilalle, minä salaa kuiskaan hyvästit tuntemattomille ystävilleni ja suljen silmäni toivoen, että vielä joskus minäkin voisin olla yksi niistä tähtitytöistä. Ehkä kuolemani jälkeen. Haluaisin tuhkani avaruuteen, ja jos minä nyt rupeaisin säästämään, ehkä minulla sitten olisi varaa lähettää itseni sinne. Leijuisin ikuisuudessa hiljaa, rauhallisesti. Ei ääntä eikä ilmaa. Jakautuisin osiin ja kävisin kaikkialla siellä, mistä en ole koskaan edes uskaltanut unelmoida.

Nyt haluaisin istua keittiönpöydällä ikkuna hieman raollaan ja polttaa tupakkaa, sulkea mieleni ja unohtaa kaiken. Kuulen välillä haluamattani osia äidin puhelinkeskusteluista, "Kettu on taas kovin hiljainen ja riutuneen näköinen, se puhuu vain kun kysytään ja silloinkin vain yksittäisillä sanoilla". Anteeksi, minä en halunnut tulla tämmöiseksi. Mutta voidaanko olla puhumatta siitä nyt? Kiltti.

Sisko ja veli tulee huomenna meille. Ylihuomenna saan uuden tietokoneen. Seuraavalla viikolla Konna tulee meille ja minä saan viettää vuodenvaihteen suudellessani häntä, rakettien loistaessa taivaalla.

Vedenalainen

Totutteleminen ajatukseen, että minulla ei ole enään prinssiä, ei ole niin vaikeata kuin minä sen luulin olevan. Vaikka itkin koko perjantain sen takia, "minä olen kauhea" "en halua tehdä sitä" "minä haluan tappaa itseni". Niin.

Olen elänyt viimeisimmät kaksi päivää koomassa, en ole varma mitä olen tehnyt ja mitä en, perjantai-iltana meinasin hairahtaa, mutta siitä on kohta 5 kuukautta enkä minä yksinkertaisesti uskalla enään. Olen tehnyt johtopäätöksiä että taidan ahdistaa Vesikäärmettä, mutta ehkä hän on vain kiireinen. Minä nään hänet seuraavalla viikolla ja mietin sitten uudestaan, en halua vaivata itäni sillä nyt (tosin miettimättäoleminen on liian vaikeaa minulle).

Nyt olen miettinyt joulua liikaa. Ja sitä mitä oikeastaan edes haluaisin joululahjaksi (peura osti minulle topin jossa näytän laihemmalta kuin oikeasti olen). Ehkä en halua mitään. Mutta Jenni Vartiaisen levy olisi mukava. Tajusin vasta perjantaina kuinka ihana Ihmisten edessä -levy onkaan, kuinka kaikki sen kappaleet kuvastavat henkistä taisteluani. Minä voisin upota Jenni Vartiaisen musiikin maailmaan ja unohtua sinne. Voisin unohtaa tunteeni ja huoleni sinne. Vaikkakin varmistuin viikonlopun kuluessa siitä että olen oikeasti tunnoton eikä mikään voi enään satuttaa minua. Mikään muu paitsi minä itse.

Onko tämä ihan tervettä?

Lumi on vuorannut oven umpeen

Se lähenee loppuaan ja yritän taistella vastaan, mutta kun alkoholi on sumentanut mieleni, en ehkä osaakkaan enään olla. Ehkä silloin myös tulee loppu tälle kaikelle, mistä olen pikkurillin varassa pitänyt kiinni ja teen sen mitä vannoin 3 vuotta sitten kun ensimmäisen kerran halusin hävitä.

Toffeelikööripullo seisoo hiljaa paikallaan käsieni vieressä, minun tekee mieli mutta en halua. Ei nyt kun siitä on niin kauan. Palaan vanhoihin aikoihini, mietin miten olen voinut epäonnistua niin. Epäonnistuisinko nyt? En jaksaisi edes yrittää olla tekemättä mitään, mutta pieni ääni sisälläni taistelee vastaan, minulla on vielä seuraava vuosi, muutosten vuosi, enkä saa epäonnistua enään. Missään.

Tuhlasin Helsingin matkaan menevät rahat melkeinpä viimeistä senttiä myöten tänään, vielä eilen minulla oli 79 euroa, enkä millään kehtaisi pyytää äitiltä lisää, se on tehnyt minun eteen jo niin paljon, ja tänään minä taas petän sen pienen luottamuksen kipinän minkä olen ehtinyt sytyttää. Ehkä minun ei kannata enään yrittää olla luottamuksellinen, olen renttu, renttu, renttu, eikä sitä voi kieltää. Tänään ostin kaikkea mitä ei pitänyt (mukaanlukien toffeelikööri ja askillinen tupakkaa), kaunis punakantinen muistikirjani jäi Suomalaisen kirjakaupan hyllylle, mistä joku jolla on asiat paremmin, ehkä sen noukkii. Nolottaa myöntää, mutta siitä vihkosta olisi tullut seuraavan vuoden syömispäiväkirjani, vajoan yhtä alas kuin ennenkin.

Jouluun on 2 viikkoa, minun pitäisi pyytää uutta puhelinta ja tietokonetta, molemmat sinnittelevät viimeisiään enkä haluaisi enään kiduttaa niitä (vaikka tuskinpa elektroniikkalaitteilla on tunteita).

Uudenvuoden lupaukseni tiedän jo ja salaa sisälläni toivon että tänään jo olisi se päivä kuin ihmiset ampuisivat rahojaan ilmaan ja juhlistaisivat sitä, että jokainen meistä on lähempänä kuolemaa (joku ehkä kuoleekin) ja minä olen lähempänä kaivon pohjaa kuin ennen. Tästä  syvemmälle taitaa päästä vain rautalapiolla.

Hyvää päivää, mä olen Herra Heroiini.

Tasan 4 kuukautta sitten. Täsmälleen. 92 tuntuu olevan paljon enkä minä tiedä tuntuuko kuukaudet vai päivät merkitsevän enemmän. Haluan huutaa.

Oksennan pelosta. Pian, enkä edes tiedä miksi. Ulkona tuulee niin että jokainen seinä tässä himmeästi valaistussa pimeyden voimien talossa natisee, kuulen kuinka se ulvoo nurkissa yrittäen tehdä kotiaan. Maastanouseva lumi hakkaa ikkunoihin ja puun oksat antautuvat sen armoille. Minunkin on vaikea olla paikoillani.

Kun kerran saan rahaa, minä kulutan sen liian nopeasti, muistaen muita paitsi itseäni, mutta onko se niinkään paha kuin luulen? Painoni on tippunut harvinaisen yhtäkkiä, mutta ei, minä en valita. Tosin tiedän, että pian tiedoissani lukee taas se harvinaisen ruma nimi.

Yritän koota itseni. Opettelen lentämään narkomaanikäsilläni.

Kaninkoloja

Joku jossain tuolla on onnellinen minun puolestani ja minä vihaan häntä, antakaa minun olla edes keran onnellinen ja hymyillä.

On epämääräistä ja epätyhjyyspäivä, liikaa on tehtävä ja samalla ei-mitään. Tunnun asuvani pienessä kylässä metsän keskellä, josta kaikki ikäiseni ovat lähteneet maailmalla mutta minä olen jumittunut tänne. Ikuisesti. Odotan 16. päivää, silloin pääsen pois, kauas, Helsinkiin siskon luokse, nään taas pimenevän taivaan kaupungin yllä, liikennevalot ja raitiovaunut sekä korkeat kauppakeskukset joihin rakastan eksyä.

Äiti tuntuu luulevan että lähden tänään Kuopioon vaikka en lähde mutta en uskalla puhua.

Edessä on asioita, joita en muista ja joita en tiedä, pitäisi ehkä kirjoittaa kalenteriin, mutta ne eivät ole niin maallisia että osaisin sanoiksi ne pukea. Aurinko yrittää tunkea pilvipeitteensä läpi, "Hyvää huomenta maailma, on aika herätä" vaikka melkein kaikki ovatkin jo hereillä. Tänään ei olekaan lauantai. Rinnassani lepattaa perhonen tai pieni lintu, joka katsoo haikeana ulos ikkunasta ja kaipaa ulos, minä en kuitenkaan uskalla päästää sitä vapauteen koska sitten minulla ei ole mitään. Taidan olla liian itsekäs.

Epätyhjyysongelma

Eilen en nähnyt ketään ja olin olematta, kerrankin, onnistuneesti.

Epäonnistuitte

Minä huomasin että en enään pelkää kuollakseni enkä ole oksentamassa pelosta, yö eivät enään olekkaan niin vaikeita kuin ennen. Vaikka välillä huoneestani ja käytävästä kuuluukin outoja ääniä. Tuuli on ulvonut monta tuntia, se haluaa sisälle, huoneeni on viileä vaikka ikkunani on kiinni ja minä voin tuntea tuulen luissa ja ytimissäni. Sillä tuntuu olevan asiaa.

Outo ihmisahdistus on vallannut minut taas enkä halua nähdä ketään. Kuitenkin he jostain ilmestyvät (yleensä siitä ovesta jonka virheellisesti avaan) ja kyselevät olenko kunnossa. Ei, en ole, mutta sitä minä en kenellekkään kerro. Vaikka joskus tekeekin mieli.