lähdetään merille

"Mä olen epäonnistunut kaikessa"

"Etpäs ole. Sä oot onnistunut ainakin yhdessä asiassa"

"Missä muka?"

"Sait mut tykkäämään susta".

muistinmuuntokone

Jos vain voisin, hukuttaisin muistoni viimeisistä viikoista. Lopettaisin niiden hengityksen, unohtaisin ne, muistoni olisivat pelkkää usvaa tai aivan muuta mitä ne nyt ovat. Mitään siitä ei ikinä olisi tapahtunut, en tuntisi häntä, en olisi puhunut. Olisin onneton, mutta ehkä en olisi sirpaleina.

Minä nyt tarvitsen niin paljon, jotakin, joitakin. Tarvitsen Marsua enemmän kuin ennen. Tarvitsen tuntematonta ystäävää, ihmistä, olentoa.

Jaksaa, ei jaksa.

P.a.l.a.s.i.n.a lattialla, tähän minä nyt jään, odotan hiljaa että joku tulee ja viimein pelastaa, nostaa palaset ja kokoaa, tälläkertaa pysyvästi, hitsaa kiinni etten enään ikinä murru.

Haluaisin riisua huulet silmät korvat ja ihon. Pesukone tekee 140 kierrosta minuutissa. On rauhallista katsoa vaahtoavaa saippuaa ja miettiä miltä tuntuisi olla itse siellä.

huudan kutsun pimeään

Hajottaa.

Olen palasina.

Lattialla on kyyneleitä hiuksia ihonpalasia.

Kylmä, kelvoton kuori. Tyhjät silmät.

Aurinko sammui.

Pelottaa taas, keuhkot ovat täynnä tuhkaa ja tähtisumua, puolivälissä valmista oleva maailmani murtui, tulivuori purkautui, minulle kävi niinkuin Pompeijille aikanaan, minä luulin että tulivuori oli ikuisessa unessa. Ei, ei se koskaan nuku. Se vain esittää.

In the night, I hear 'em talk, the coldest story ever told

Somewhere far along this road she lost her soul

To a men so heartless

Kevään lämpö ei läpäise, linnut laulavat suruvirsiä, juotsenlauluja, kukat kuolevat. Ikuinen pimeys, haikeus, tyhjyys, kyyneleetön itku.

saapuisi hiljaisuus

Minä olen taas tulossa kipeäksi. En saa öisin nukuttua yskältäni ja pääni on täynnä Peuraa. Tunnen kevään lämmön ihollani mutta jostain syystä minä en päästä sitä lämmittämään sisintäni, olen peloissani, mitä minä oikein pelkään? Suussani maistuu tuhka ja olen tunteiltani aivan turta. No en ihan kokonaan, mutta suurinpiirtein.

Pelottaa hengittää.

Pelottaa puhua.

Pelottaa juosta.

Pelottaa seistä.

Pelottaa tehdä kaikkea.

Jos minä vahingossa teenkin väärän liikkeen, sanon puolikkaan sanan väärällä äänensävyllä, jos olenkin liian läpinäkyvä, jos rikonkin kaiken. Lasimaailmani on särkyvä, sitä pitää käsitellä varoen.

Olen siirtynyt takaisin moneen kahvikuppiin päivässä, kahvi polttaa taas kielen ja välillä haikeus on taas seuranani. Paha jäi taakseni, poistuvaan menneisyyteen, samoin Matias ja kasvoton mies. En uskonut että koskaan sanoisin näin, mutta tavallaan minä kaipaan niitä.

Kerron teille eräästä

Hän hymyilee melkein aina ja hänen hymystään paistaa aurinko. Hänen hiuksensa lentävät tuulessa ja hänen silmistää näkee että hän on luottavainen ja luotettava. Hän pystyy nielemään vuokseni auringon jotta se paistaisi minulle öisinkin ja jotta se valaisisi muutkin osat minusta kuin pään. Hän halaa lämpimästi ja hän tuntuu turvalliselta. Hänellä on ongelmia eikä hänkään ole niin onnellinen kuin näyttää, hänellä on sisällään surua ja tuskaa mutta ei näytä sitä kenellekkään. Mutta minulle hän on kirja jonka muistan ulkoa ja huomaan jokaisen muuttuneen piirteen ja himmenevän säihkyn silmistä. Hänelle minä voin puhua ja minulle hän voi puhua. Hänen kanssaan minä voin olla se mikä minä oikeasti olen, en tarvite naamareita ja suojamuureja. Olen päästänyt hänet lähemmäksi kuin ketään ikinä, häneen minä luotan täysin. Olen puhunut hänestä täällä ennenkin. Nimitän häntä usein Marsuksi.

Sitten minä kerron teille itsestäni. Olen kaikkea muuta kuin Marsu, olen huonosti komedioitu draamanäytelmä, surulaulu, loputon yö ja erittäin hyvä valehtelemaan. Minä valitan aina, minä olen 22 tuntia päivistä itkemispisteessä mutta silti minä hymyilen, peitän kaiken koska kukaan ei saa koskaan tietää mitä minä tunnen. Vain muutama harva tietää edes melkein kaiken, vain yksi tietää kaiken, hän ketä minä eniten rakastan. Hän kenet yritän niin kovasti unohtaa. Leikin liian monesti uusia alkuja ja silloin asiat menee vain huonommin, mikään ei onnistu. Palatessani vanhaan kaikki menee paremmin mutta olen aloittanut alusta niin monesti etten enään osaa palata ihan alkuun. Siihen mistä kaikki lähti. Olen kaukana siitä lähes kokonaisesta henkilöstä joka olin ennen. Nykyään minä en ole edes puolikas.

Minä voisin kertoa teille myös eräästä toisesta, mutta puhun hänestä liikaa, itken hänen takiaan liikaa ja minulla on liian ikävä häntä. Eikä sanat koskaan riitä kuvaamaan näitä tunteita sisälläni, on punaista mustaa sinistä keltaista, selvää ja pyörremyrskyjä, hyökyaaltoja ja kuivia kesäpäiviä, lumimyrskyjä. Liikaa.

voisit minut pelastaa

Minä haluaisin jonkun. Jonkun täydellisen, täydellisemmän kuin Piikkitukka, täydellisemmän kun Haamun. Jonkun joka ei minua satuttaisi, jota minä en satuttaisi, jonka kanssa olisin onnellinen jokainen sekunti eikä minun tarvitsisi epäillä. Jonkun, jonka sanoihin voi luottaa. Sanoista kuulisi luotettavuuden, täydellisyyden, lintujen laulun ja kesäillat jotka viettäisimme yhdessä. Minä en välitä onko se joku tyttö vai poika, enkä minä välitä olisiko hän ollut ennen poika mutta muuttunut tytöski.

Jonkun joka saa minut unohtamaan tämän kaiken mitä kannan harteillani ja jonkun joka pitää seinät kasassa silloin kun ne uhkaavasti vaikuttavat romahtavan. Jonkun joka ei romahda minun mukanani.

Pitkän etsimisen jälkeen minä kuitenkin olen tullut tulokseen etten koskaan tule löytämään ketään semmoista. Ei ketään semmoista edes ole olemassa. Piikkitukka on aina se täydellisin minulle, sitä en edes minä voi kieltää. Kuulun satuihin jossa prinsessa rakastaa henkilöä jota ei voi saada. Itkettää tämän haikeuden takia, olin kuvitellut kaiken menevän aivan toisin.

Minä halusin lipun pois täältä, jonnekkin kauas. Merten taakse jossa miehet ovat päivettyneitä ja naiset kauniita ilman meikkiäkin. Paikkaan jossa kaikki ovat ystävällisiä, jossa paistaa aurinko sateisina päivinäkin. Paikkaan, jossa aurinko ei ole taivaalla vaan ihmisissä itsessään.