Vaahtopäitä järvessä

Tämä uusi blogger on aivan tyhmä. Minne katosi lue-nappi?

Minulla on mennyt nyt sen verran huonosti etten viitsi edes kuvailla. Olen aika väsynyt kaikkeen. Keho on arvilla mustelmilla raapimisjäljillä. Välillä minä ihmettelen miten kummassa sisäelimeni eivät vielä loju lattialla.

Saatan kadota jossain vaihteessa, mutta älkää yllättykö.

Näin ei saisi ehkä sanoa mutta tuntuu ettei teitä taida oikeastaan edes kiinnostaa.

Olisi ihan mukavaa, jos joku teistä ilmottaisi olemassaolostanne. Edes joskus.

On kovin yksinäistä.

Kun valot syttyivät tyhjään teatteriin

Oikeasti minua ei kiinnosta enään mikään.

Ei kiinnosta eläminen.

Ei kiinnosta kesäloma eikä vapaus (en minä koskaan ole vapaa)

Ei kiinnosta kirjoittaminen. Ainakaan tämän blogin mutta rehellisesti, minulle tulee paha olo jos en kirjoita. Ajatukset on hirmumyrskjä ja tuhoudun nopeammin jos olen hiljaa.

(Pojat on poikia ja kiltit tytöt ei huuda.) En kuulu kumpaankaan.

MUTTA SEPÄ ONKIN MINULLE JO TUTTUA

JOTENKA TYYDYN OLEMAAN EI-MIKÄÄN

TAI EI-KUKAAN. Kaikki hyvin on näin. Eipäs.

Eksyin taas kuuntelemaan Veil Veil Vanishia. Jotenkin kummasti. Rupesi itkettämään, enkä minä koskaan osaa pitää niitä suolavesitippoja ihoni sisäpuolella. En eilen jaksanut pestä meikkejäni pois, herätessäni ne olivat pitkin naamaan. Nyt ne on vielä enemmän sotkussa. Itkettää lisää. Sentään tyttöystävä ei tule kotiin ainakaan puoleen tuntiin. (Vaikka oikeasti tämä on minun koti, Pikkuinen vaan on täällä hyvin usein. Hän ei tykkää olla kotona)

Tämä on ensimmäisiä kertoja kun minä kirjoitan preesenssissä enkä kerro mitä tapahtui ennen kuin kuolin taas lisää sisältä.

Scandinavian Music Group, rikkinäiset kädet ja haaveet joita minä en uskalla toteuttaa. Pari minuuttia sitten olin varma että minä päädyn jonkun kuuluisan taiteilija maalaukseen. Hupsu pieni tyttö, ei sinusta koskaan tule mitään niin suurta.

Kauniit silmät loistivat kuolemaa

Eliot oli lieneen väärässä sanoessaan että huhtikuu on kuukausista julmin. Joulukuu on kaikista julmin, mutta kesäkuu on toisinaan tuskaa myös. Se kuluttaa minut loppuun kuin vesi ja hiekka kovan kallioperän vuosisatojen saatossa. Jossain vaihteessa minustakin on jäljellä enään pieni palanen. Sydän tai aivot tai maksa, en minä välitä, ei ne sieluani kuitenkaan sisällä.

Syksyn haikeus tekee paluutaan mutta en tee työtä estääkseni sitä, tunnenpa silloin ainakin jotain. Tyhjyys sisällä alkaa väsyttämään. Liian pitkään olen sitä kantanut. Tiedän haikeuden palaavan ennen syyskuuta, mutta silloin sanon sille vain tervetuloa, asetu taloksi. Saan siitä taas ystävän (en niinkään hyvän mutta ei silti tarvitse olla yksin).

Pikkuinen nukkuu rauhallista untaan huoneessani. Hän on niin kaunis nukkuessaan. 20. kesäkuuta keskiviikkoiltana elämäni pyörähti 180 astetta oikealle ja sai kaiken näyttämään kauniilta ja hyvältä. Muutama päivä eteenpäin se kääntyi seuraavat 180 astetta ja kaikki oli niinkuin ennen. Mutta silti hymyilytti. Hymyilyttää edelleen.

Enkä minä tosiaan uskonut että kukaan saa minua enään hymyilemään tällätavalla.

Mielessäni on niin paljon kaikkea sekavaa ja hullua, haluan kirjoittaa mutta en saa lauseita aikaiseksi. Mikään ei punoudu yhteen niinkuin pitäisi. Enkä ehkä uskallakkaan sanoa mitään koska pelkään menettävän kaiken. Yksikin väärä sana ja kaikki palaa hetkessä pois.