Olisi päästävä pois ja äkkiä

Voisin lähteä ulos, jos en olisi tälläinen. Jos ulkona paistava aurinko valaisisi loputkin minusta eikä vain pelkkää päätä. Jos hiukseni olisivat pidemmät että ne voisivat mennä tuulessa sekaisin. Lähtisin jäälle kulkemaan jos en pelkäisi ihmisiä näin paljon. Ottaisin bussin sinne missä kaikki on, jos en vihaisi ystäviäni.

Saan yliannostuksen ihmisistä kun astunkin asuinpaikkani ulkopuolelle. Viimeistään asemalla rupeaa ahdistamaan. On rajattu alue jossa voin olla, kaksi siltaa, järvi ja junanrata. Niitä minun ei pidä ylittää. Menee tunti tai vähän päälle kiertää tämä paikka kokonaan ympäri. Niin pieni se on. 

Jotenka ehkä minä tänään sitten vain katson keittiön pöydältä ikkunasta ulos järveä ja liian suuria lumikinoksia ja toivon että kevät tulisi kokonaan jo. Tai sitten suljen verhoni ja makaan sängylläni nuuhkien päiväpeittioani jolla Piikkitukka makasi 20 minuuttia sitten.

Kun galaksini sataa tähtipölynä hiuksiini

Taidan kuulua niihin tarinoihin jossa päähenkilö rakastaa hyvää ystäväänsä ja molemmilla on tunteita, mutta se ei silti koskaan toimi niinkuin prinsessasaduissa. Tälläkertaa prinsessa ei saanut prinssiään.

On haikeaa mutta ei satu.

ikkunan eteen ulkopuolelle on vedetty esirippu

Hän hymyilee, mutta hänen hymynsä on valhetta. Kaikki on valhetta.

Hänet kasvatettiin niin. Valheessa. Kuplassa. Siellä kaikki paha suljettiin pois.

Ei ole muita tunteita. 

Pelkoa ei ole olemassa

Iloisuutta, hymyä, auringon raidoittamia lakanoita

Mikä se ahdistus oikein on?

Mutta hän tietää, että ne muutkin ovat tunteita. 

Ne polttelee samalla tavalla.

Itkeä ei hän osaa. Se on kiellettyä.

Kaikki päivät ovat aurinkoa ja minä toivon salaa että 

vielä 

                                    jonain

 päivänä.

Hän ymmärtää.

pysähdyin pimeässä aina askeleen jäljessä

Helppoa hänen on puhua kuinka turhaa laihduttaminen itseinho itsetuhoisuus ja kuilun reunalla hengaaminen on. Hän on täydellinen eikä voi ymmärtää tästä mitään. Anteeksi, ei noin saisi puhua. Minä en halua enään ikinä nähdä hänen bambisilmien halveksuvaa katsetta.

Huomenna on tiistai. Minä pääsen täältä kahdeksi päiväksi pois, suurkaupungin hälinään, raitovaunuihin, saan hukuttautua ihmismereen, tuntea öisen Helsingin. Silmissäni nään jo tuntemattomien ja puolituttujen ihmisten onnelliset hymyt ja korvissa soi huuto sekä musiikki. Joku välillä kiljuu. Pikaiset kosketukset. Saapuvat mustelmat. Olen odottanut tätä niin kauan.

Innerpartysystemiä, tupakkaa ja loputonta ikävää jotain kohtaan mitä en ole vielä tavannut. Tänään tuli täyteen kuukausi siitä kun Piikkitukka paljasti minulle tunteensa. Tänään Piikkitukka on jaksanut katsoa tasan kuukauden loputonta jääräpäisyyttäni ahdistuneisuuttani haikeuttani onnelisuuspäiviäni.

kaikki on liian särkyvää

Minusta ei ole tarpeeksi tähän, olen epäonnistuja luovuttuja heikko. Piikkitukka taitaa vihata minua, minäkin vihaisin, luovutin kaiken minkä eteen taistelin 145 päivää.

En saa tätä pahaa oloa sisälläni pois, oksettaa itkettää pyörryttää, mutta minä en osaa tehdä omatoimisesti enään mitään noista. Viimeyön vietin pyörien sängyssäni, painajaisia aina kun ummistin silmäni, haavat kirvelivät ja sydän tuntui pumpaavan verta erityisen nopeasti. Makasin, istuin, vaihdoin asentoa, kuuma, kylmä, selälteen, vatsalteen, istumaan, silmät kiinni, mustelmia, pakokauhua.

Minä vihaan eilistä tätäpäivää ja huomista ja tätä koko viikkoa, minä olen epäonnistunut tälläviikolla kaikessa muussakin ja nyt vielä tämä.

Tulkaa joku auttamaan, kiltti.