Pois menee sekin mikä minuun on ommeltu kiinni

En ole täydellinen, en lähelläkän. Olen rikki. He rikkoivat minut. Minuun sattuu, tuntuu kuin jokainen soluni palaisi loppumattomassa tulessa. En silti sula. Helppoa ei ole enään olemassa, mutta välillä tuntuu hyvältä olla elossa.

Viimeisen viikon minä olen lukenut kokeisiin. Vuosi lukiossa on huomenna takana. Viimeisen kuukauden minä olen miettinyt missä vaihteessa annoin asioiden mennä näin huonoksi. Ja Marsu täytti kahdeksantoista. Olen maaliskuusta asti päivittäin miettinyt itsemurhaa.

Nyt taas ahdistaa. Ei kiinnosta eläminen.

Voisiko joku ystävällisesti rakentaa minut uudestaan? Perustuksia myöten. Olen liian monesti sitä itse yrittänyt ja puolivälissä päätynyt kaiken rikkomaan. Vahingossa. Seinät on liian heikot ja yksikin tuulenpuuska tuhoaa työni. Vie paremmille sadoille.

Olen solmussa. Tiukassa semmoisessa. Piikkilangasta tehdyssä hirttosilmukassa, joten aukaiseminen saa minut vuotamaan verta.

Katkaiskaa se silmukka.

Nyt.

Hengittäminen helpottuu kun olet lähelläni

Älä juokse pois luoltani, älä nyt.

En ole elämässäni nähnyt mitään niin kaunista kuin sinut.

Sinun silmäsi

Ja huulesi.

Tuulen sekoittamat hiuksesi.

Olemuksesi on niin varovainen

Mutta silti luottavainen.

Hymysi voisi valaista koko kaupungin

Sinun pitäisi hymyillä enemmän.

Tiedän, että maailma on musertanut sinut

Että mielesi on usein maassa.

Olet epävarma, elät pimeydessä

Etkä ole ainoa.

Mutta olet heistä kaikista hurmaavin.

Ja minä rakastan sinua.

Helpottavaa on huomata että ei ole olemassa

Viimeviikkoina päässä on kaikunut itsemurha. Pahat ajatukset ja isot suunnitelmat. Itken pienimmästäkin asiasta ja minä olen turhaunut, haikea, surullinen. Enkä minä syö enkä nuku.

Suussa maistuu tuhka ja hengitys haisee alkoholille. Viimeinen koeviikko, pelottaa, kaiken loppu ja uuden alku, kesäloma. Hukkaan heitetyt vapaapäivät joista en osaa nauttia. Olen väsynyt yrittämään olla ehjä mutta kukaan ei anna minun olla rikki. Saanko huutaa?

Olin ennen parempi. Olin syksyllä parempi. Puhuin. Olin elossa. Nyt en tee mitään, muistini on mennyt, päivä vaihtuu yöksi ja  kohta on uusi vuorukausi. En muista edellisistä päivistä tunneista minuuteista mitään, en tiedä teinkö jotain vai olinko vain. Seison paikallani ja kaikki liikkuu ympärilläni, huomaamattomasti. Eikä kukaan minua huomaa. Siltä se ainakin tuntuu.

Löysin viimesyksyisen itsemurhakirjeeni. Itkin. En siksi, että olin ennen niin epätoivoinen, vaan siksi, että asiani ovat nykyään huonommin. En ole enään loputtomassa tunnelissa vaan mustassa, pimeässä huoneessa jossa seinät ovat liian lähellä tai sitten siellä ei ole seiniä ollenkaan. Pitäisi liikkua mutta en uskalla, mitä jos se onkin vain pieni koppi ja seinät ovat puolen käsivarrenmitan päässä? Ahtaanpaikankammo, paniikki. Hengittämisen unohtaminen. Kuolema.

Ja jos joskus nukun, nään unta itseni tappamisesta. Kuljen haamuna ja huomaan että kukaan ei välitä poismenostani. Katoan tai ammun itseni kaikkien keskellä, mutta ketään ei kiinnosta.

Kunhan tässä itkeskelen

Ahdistaa

Ja ahdistaa vielä vähän lisää.

Eilen en hymyillyt

Tuskin hymyilen tänäänkään.

En tiedä kauanko minä jaksan enään leikkiä että olen elämässä kiinni. Muistan nukkuneeni viimeksi viikko sitten. Söin myös joskus silloin. Eikä kukaan ole huomannut tai sitten minä olen vaan liian hyvä valehtelemaan. Ei se mitään, toisinaan on hyvä olla kun ei kysytä.