Viimeviikkoina päässä on kaikunut itsemurha. Pahat ajatukset ja isot suunnitelmat. Itken pienimmästäkin asiasta ja minä olen turhaunut, haikea, surullinen. Enkä minä syö enkä nuku.
Suussa maistuu tuhka ja hengitys haisee alkoholille. Viimeinen koeviikko, pelottaa, kaiken loppu ja uuden alku, kesäloma. Hukkaan heitetyt vapaapäivät joista en osaa nauttia. Olen väsynyt yrittämään olla ehjä mutta kukaan ei anna minun olla rikki. Saanko huutaa?
Olin ennen parempi. Olin syksyllä parempi. Puhuin. Olin elossa. Nyt en tee mitään, muistini on mennyt, päivä vaihtuu yöksi ja kohta on uusi vuorukausi. En muista edellisistä päivistä tunneista minuuteista mitään, en tiedä teinkö jotain vai olinko vain. Seison paikallani ja kaikki liikkuu ympärilläni, huomaamattomasti. Eikä kukaan minua huomaa. Siltä se ainakin tuntuu.
Löysin viimesyksyisen itsemurhakirjeeni. Itkin. En siksi, että olin ennen niin epätoivoinen, vaan siksi, että asiani ovat nykyään huonommin. En ole enään loputtomassa tunnelissa vaan mustassa, pimeässä huoneessa jossa seinät ovat liian lähellä tai sitten siellä ei ole seiniä ollenkaan. Pitäisi liikkua mutta en uskalla, mitä jos se onkin vain pieni koppi ja seinät ovat puolen käsivarrenmitan päässä? Ahtaanpaikankammo, paniikki. Hengittämisen unohtaminen. Kuolema.
Ja jos joskus nukun, nään unta itseni tappamisesta. Kuljen haamuna ja huomaan että kukaan ei välitä poismenostani. Katoan tai ammun itseni kaikkien keskellä, mutta ketään ei kiinnosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti