Totutteleminen ajatukseen, että minulla ei ole enään prinssiä, ei ole niin vaikeata kuin minä sen luulin olevan. Vaikka itkin koko perjantain sen takia, "minä olen kauhea" "en halua tehdä sitä" "minä haluan tappaa itseni". Niin.
Olen elänyt viimeisimmät kaksi päivää koomassa, en ole varma mitä olen tehnyt ja mitä en, perjantai-iltana meinasin hairahtaa, mutta siitä on kohta 5 kuukautta enkä minä yksinkertaisesti uskalla enään. Olen tehnyt johtopäätöksiä että taidan ahdistaa Vesikäärmettä, mutta ehkä hän on vain kiireinen. Minä nään hänet seuraavalla viikolla ja mietin sitten uudestaan, en halua vaivata itäni sillä nyt (tosin miettimättäoleminen on liian vaikeaa minulle).
Nyt olen miettinyt joulua liikaa. Ja sitä mitä oikeastaan edes haluaisin joululahjaksi (peura osti minulle topin jossa näytän laihemmalta kuin oikeasti olen). Ehkä en halua mitään. Mutta Jenni Vartiaisen levy olisi mukava. Tajusin vasta perjantaina kuinka ihana Ihmisten edessä -levy onkaan, kuinka kaikki sen kappaleet kuvastavat henkistä taisteluani. Minä voisin upota Jenni Vartiaisen musiikin maailmaan ja unohtua sinne. Voisin unohtaa tunteeni ja huoleni sinne. Vaikkakin varmistuin viikonlopun kuluessa siitä että olen oikeasti tunnoton eikä mikään voi enään satuttaa minua. Mikään muu paitsi minä itse.
Onko tämä ihan tervettä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti