Se lähenee loppuaan ja yritän taistella vastaan, mutta kun alkoholi on sumentanut mieleni, en ehkä osaakkaan enään olla. Ehkä silloin myös tulee loppu tälle kaikelle, mistä olen pikkurillin varassa pitänyt kiinni ja teen sen mitä vannoin 3 vuotta sitten kun ensimmäisen kerran halusin hävitä.
Toffeelikööripullo seisoo hiljaa paikallaan käsieni vieressä, minun tekee mieli mutta en halua. Ei nyt kun siitä on niin kauan. Palaan vanhoihin aikoihini, mietin miten olen voinut epäonnistua niin. Epäonnistuisinko nyt? En jaksaisi edes yrittää olla tekemättä mitään, mutta pieni ääni sisälläni taistelee vastaan, minulla on vielä seuraava vuosi, muutosten vuosi, enkä saa epäonnistua enään. Missään.
Tuhlasin Helsingin matkaan menevät rahat melkeinpä viimeistä senttiä myöten tänään, vielä eilen minulla oli 79 euroa, enkä millään kehtaisi pyytää äitiltä lisää, se on tehnyt minun eteen jo niin paljon, ja tänään minä taas petän sen pienen luottamuksen kipinän minkä olen ehtinyt sytyttää. Ehkä minun ei kannata enään yrittää olla luottamuksellinen, olen renttu, renttu, renttu, eikä sitä voi kieltää. Tänään ostin kaikkea mitä ei pitänyt (mukaanlukien toffeelikööri ja askillinen tupakkaa), kaunis punakantinen muistikirjani jäi Suomalaisen kirjakaupan hyllylle, mistä joku jolla on asiat paremmin, ehkä sen noukkii. Nolottaa myöntää, mutta siitä vihkosta olisi tullut seuraavan vuoden syömispäiväkirjani, vajoan yhtä alas kuin ennenkin.
Jouluun on 2 viikkoa, minun pitäisi pyytää uutta puhelinta ja tietokonetta, molemmat sinnittelevät viimeisiään enkä haluaisi enään kiduttaa niitä (vaikka tuskinpa elektroniikkalaitteilla on tunteita).
Uudenvuoden lupaukseni tiedän jo ja salaa sisälläni toivon että tänään jo olisi se päivä kuin ihmiset ampuisivat rahojaan ilmaan ja juhlistaisivat sitä, että jokainen meistä on lähempänä kuolemaa (joku ehkä kuoleekin) ja minä olen lähempänä kaivon pohjaa kuin ennen. Tästä syvemmälle taitaa päästä vain rautalapiolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti