Kerron teille eräästä

Hän hymyilee melkein aina ja hänen hymystään paistaa aurinko. Hänen hiuksensa lentävät tuulessa ja hänen silmistää näkee että hän on luottavainen ja luotettava. Hän pystyy nielemään vuokseni auringon jotta se paistaisi minulle öisinkin ja jotta se valaisisi muutkin osat minusta kuin pään. Hän halaa lämpimästi ja hän tuntuu turvalliselta. Hänellä on ongelmia eikä hänkään ole niin onnellinen kuin näyttää, hänellä on sisällään surua ja tuskaa mutta ei näytä sitä kenellekkään. Mutta minulle hän on kirja jonka muistan ulkoa ja huomaan jokaisen muuttuneen piirteen ja himmenevän säihkyn silmistä. Hänelle minä voin puhua ja minulle hän voi puhua. Hänen kanssaan minä voin olla se mikä minä oikeasti olen, en tarvite naamareita ja suojamuureja. Olen päästänyt hänet lähemmäksi kuin ketään ikinä, häneen minä luotan täysin. Olen puhunut hänestä täällä ennenkin. Nimitän häntä usein Marsuksi.

Sitten minä kerron teille itsestäni. Olen kaikkea muuta kuin Marsu, olen huonosti komedioitu draamanäytelmä, surulaulu, loputon yö ja erittäin hyvä valehtelemaan. Minä valitan aina, minä olen 22 tuntia päivistä itkemispisteessä mutta silti minä hymyilen, peitän kaiken koska kukaan ei saa koskaan tietää mitä minä tunnen. Vain muutama harva tietää edes melkein kaiken, vain yksi tietää kaiken, hän ketä minä eniten rakastan. Hän kenet yritän niin kovasti unohtaa. Leikin liian monesti uusia alkuja ja silloin asiat menee vain huonommin, mikään ei onnistu. Palatessani vanhaan kaikki menee paremmin mutta olen aloittanut alusta niin monesti etten enään osaa palata ihan alkuun. Siihen mistä kaikki lähti. Olen kaukana siitä lähes kokonaisesta henkilöstä joka olin ennen. Nykyään minä en ole edes puolikas.

Minä voisin kertoa teille myös eräästä toisesta, mutta puhun hänestä liikaa, itken hänen takiaan liikaa ja minulla on liian ikävä häntä. Eikä sanat koskaan riitä kuvaamaan näitä tunteita sisälläni, on punaista mustaa sinistä keltaista, selvää ja pyörremyrskyjä, hyökyaaltoja ja kuivia kesäpäiviä, lumimyrskyjä. Liikaa.