Jos vain voisin, hukuttaisin muistoni viimeisistä viikoista. Lopettaisin niiden hengityksen, unohtaisin ne, muistoni olisivat pelkkää usvaa tai aivan muuta mitä ne nyt ovat. Mitään siitä ei ikinä olisi tapahtunut, en tuntisi häntä, en olisi puhunut. Olisin onneton, mutta ehkä en olisi sirpaleina.
Minä nyt tarvitsen niin paljon, jotakin, joitakin. Tarvitsen Marsua enemmän kuin ennen. Tarvitsen tuntematonta ystäävää, ihmistä, olentoa.
Jaksaa, ei jaksa.
P.a.l.a.s.i.n.a lattialla, tähän minä nyt jään, odotan hiljaa että joku tulee ja viimein pelastaa, nostaa palaset ja kokoaa, tälläkertaa pysyvästi, hitsaa kiinni etten enään ikinä murru.
Haluaisin riisua huulet silmät korvat ja ihon. Pesukone tekee 140 kierrosta minuutissa. On rauhallista katsoa vaahtoavaa saippuaa ja miettiä miltä tuntuisi olla itse siellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti