Eliot oli lieneen väärässä sanoessaan että huhtikuu on kuukausista julmin. Joulukuu on kaikista julmin, mutta kesäkuu on toisinaan tuskaa myös. Se kuluttaa minut loppuun kuin vesi ja hiekka kovan kallioperän vuosisatojen saatossa. Jossain vaihteessa minustakin on jäljellä enään pieni palanen. Sydän tai aivot tai maksa, en minä välitä, ei ne sieluani kuitenkaan sisällä.
Syksyn haikeus tekee paluutaan mutta en tee työtä estääkseni sitä, tunnenpa silloin ainakin jotain. Tyhjyys sisällä alkaa väsyttämään. Liian pitkään olen sitä kantanut. Tiedän haikeuden palaavan ennen syyskuuta, mutta silloin sanon sille vain tervetuloa, asetu taloksi. Saan siitä taas ystävän (en niinkään hyvän mutta ei silti tarvitse olla yksin).
Pikkuinen nukkuu rauhallista untaan huoneessani. Hän on niin kaunis nukkuessaan. 20. kesäkuuta keskiviikkoiltana elämäni pyörähti 180 astetta oikealle ja sai kaiken näyttämään kauniilta ja hyvältä. Muutama päivä eteenpäin se kääntyi seuraavat 180 astetta ja kaikki oli niinkuin ennen. Mutta silti hymyilytti. Hymyilyttää edelleen.
Enkä minä tosiaan uskonut että kukaan saa minua enään hymyilemään tällätavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti