Lupasin olla kunnolla, pysyä erossa kaikesta mikä tappaa hitaasti. Lupasin olla yrittämättä tappaa itseäni enään. Tuntuu tyhjältä, rikkinäiseltä. Toistan samoja asioita, en osaa muutakaan.
Uskallan jopa sanoa että nyt on mennyt hyvin vaikka masentaakin. Ei kukaan huomaa mitään, olen kunnossa, tai niin ne ainakin luulee. Minulla on lääkkeet joita en syö, unilääkkeenkin iltaisin vain äidin mieliksi. Ei se oikeasti auta, nukahdan silloin kun nukuttaa, heräilen öisin. Muistan unet entistä selvemmin enkä ole enään edes varma nukunko minä ikinä. Kaikki on niin todentuntuista.
Viimeöiden ukkoset ovat pelottaneet liikaa, Pikkuinen on nukkunut enkä ole uskaltanut herättää. Hänkään ei nuku hyvin. Kaikki on palautunut taas normaaliksi, kukaan ei puhu osastosta, niinkuin sitä ei ikinä olisi tapahtunutkaan. Niinkuin en ikinä olisikaan yrittänyt päästä pois täältä.
Lupasin itselleni vuosia sitten etten minä enään ikinä anna syömishäiriön kolkuttaa päätäni niin että sattuu. Mutta nyt se tuntuu olevan ainoa kontrollikeino, ainoa asia mikä pitää minut tajuissani tässä usvaisessa maailmassa. Ja kaikesta tulee helpompaa 15 päivän päätä kun koulut alkavat taas. Silloin minä olen lukion toisella ja entistä vanhempi. Viisaampi ja vahvempi. Koneneempi. Tai niin kaikki ainakin luulevat.
En minä oikeasti ole. Olen siipirikko ja vain puoliksi elossa. Arka ja surkea. Semmoista on vaikea rakastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti