Mietin lähtemistä taas. Vaikka minä lupasin. Mutta olen kaavoihin kangistunut, tapojeni orja. Tai sitten vain niin loppu puhki rikki poikki ettei missään enään ole mitään järkeä. Ja taas toistan samaa virttä.
En tunne olevani enään mikään. Tai kukaan. Olen yksinäinen, surullinen, masentava. Minä itken päivät salaa, pää alas painettuna ja silmät kohti varpaiden päitä väitän olevani pienessä nuhassa, kaikki on hyvin. Kaikki on aina hyvin. En minä tiedä kuinka moni arvaa tai tietää että valehtelen, enkä enään edes välitä. Välillä minä haluan takaisin osastolle, tyhjyyteen. Siellä oli osittain parempi, minun ei tarvinnut peitellä mitään.
Tuntui kovin naiivilta ajatella viime keväänä että kaikki se entinen pahuus jäi taakse. Ehkä se on syksy tai sitten se on mieleni, mutta se on tullut takaisin. Pahempana. Minä nään ja kuulen niin paljon enemmän, minä en halua, olen menettämässä viimeisetkin rippeet järjestäni. Joistain päivistä minä löydän mustia aukkoja, lyö kokonaan tyhjää. Yleensä silloin minä myös löydän mustelmat ja raapimisjäljet, ajatellen "nuo eivät olleet tuossa aamulla".
Taas itkettää. Vaikeaa myöntää näitä asioita missään. Kellekkään.
Mutta en jaksa enään välittää. Mistään.
On kaikki yhdentekevää.
Ja kaikki on liian vaikeaa. Koulu, eläminen, ihmissuhteiden ylläpitäminen. Minun pitäisi jaksaa niin paljon koko ajan, liikaa yhdellä kerralla. On jo tarpeeksi vaikeaa keskittyä itsensä kokoonpitämiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti