Olen yksin. Yksinäinen. Pohjattoman yksinäinen.
Kuolin viimeyönä unessani, itseasiassa se oli kyllä aamu. Kello oli 07:20 ja minun piti herätä kymmenen minuutin päästä. Nukahdin.
Ja se tuntui liian aidolta, niinkuin ne kaikki luodit olisivat oikeasti lävistäneet kehoni. Nyt kalpealla ihollani väreilee hennot mustelmat. Ei niihin satu, vielä. Minä vain mietin että mitä minä sitten teinkään, kun kehoni on mustelmila kohdista joihin luodit osuivat.
Päätäni särkee ja olen tyhjää täynnä, lauseet ovat onttoja ja tökkiviä ja minä en jaksaisi välittää. Taidan olla tällähetkellä eriminä, en se Franklin mikä yleensä. Minulla on mukavampi olla sen aran minän kanssa, vaikka en pidäkkään siitä. Silloin on vain helpompaa.
Odotan kaamosta, en hyvällä tavalla ja innoissani, mutta odotan. Pääsen piiloutumaan (toivottavasti).
En tiedä onko hyvä olla vai ei. Tuntuu siltä että on.
Ehkä se johtuu siitä että olen laihtunut.
Joo. Niin se on. Niin sen täytyy olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti