Tasan 4 kuukautta sitten. Täsmälleen. 92 tuntuu olevan paljon enkä minä tiedä tuntuuko kuukaudet vai päivät merkitsevän enemmän. Haluan huutaa.
Oksennan pelosta. Pian, enkä edes tiedä miksi. Ulkona tuulee niin että jokainen seinä tässä himmeästi valaistussa pimeyden voimien talossa natisee, kuulen kuinka se ulvoo nurkissa yrittäen tehdä kotiaan. Maastanouseva lumi hakkaa ikkunoihin ja puun oksat antautuvat sen armoille. Minunkin on vaikea olla paikoillani.
Kun kerran saan rahaa, minä kulutan sen liian nopeasti, muistaen muita paitsi itseäni, mutta onko se niinkään paha kuin luulen? Painoni on tippunut harvinaisen yhtäkkiä, mutta ei, minä en valita. Tosin tiedän, että pian tiedoissani lukee taas se harvinaisen ruma nimi.
Yritän koota itseni. Opettelen lentämään narkomaanikäsilläni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti