Mietin herkeämättä sitä uudenvuoden keskustelua Konnan kanssa ja eksyn ajattelemaan häntä, liikaa ja liian vähän, sitä mitä voisi olla mutta ei ole. Ainakaan tässä elämässä.
"Muistatko mitä mä lupasin? Mä aion olla sun tukena enkä syyttää sua mistään mitä ikinä tapahtuukaan"
"Mutta entä jos mä en halua että sä olet mun tukena?"
"Mä keksin keinon jolla voin olla sun tukena. Halusit tai et."
Ja minä niin kovasti sitä mietin, ajattelin pääni puhki, istuin Konnan lämpimässä sylissä vaikka en halunnut olla siinä. Samalla en halunnut ikinä lähteä. 117 tuntuu liian vaikealta kantaa ja tiedän että voisin tehdä sen niin helposti mutta en ajattele sitä enään tosissani. En silti kiellä vihaavani maailmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti